Sota-ajan arkea kotirintamalla

Lontoo Blitzin aikaan 1940 (Kuva: Wikimedia Commons)

Kotirintaman käsite on peruja jo ensimmäisestä maailmansodasta. Se otettiin uudelleen käyttöön Münchenin sopimuksen jälkeen syksyllä 1938, kun sota alkoi näyttää valtionjohdon silmissä väistämättömältä ja kansalalaisia kehotettiin ilmapommitusten pelossa värväytymään vapaaehtoiseen ilmavalvontaan ja palokuntiin.  21 vuotta edellisen sodan jälkeen kehottiin kansalaisia jälleen tekemään oma osansa (”doing your bit”) Britannian hyväksi. Sodan alkaessa rintamalle kutsuttiin 18-21-vuotiaat miehet. Vuonna 1942 kutsun saivat kaikki 18-51-vuotiaat miehet papistoa, opiskelijoita, valtion ja kuntien  työntekijöitä sekä mielisairaita ja sokeita lukuunottamatta. Aseettomaan palvelukseen kutsuttiin vuonna 1942 kaikki 20-30-vuotiaat naimattomat, lapsettomat naiset.

Saksalaisia pommikoneita Englannin kanaalin yllä (Kuva: Wikimedia Commons)

Kolme miljoonaa brittiä muutti sotavuosien aikana pommikoneiden ulottumattomiin. Evakuoinnit olivat olleet käynnissä jo kahden päivän ajan, kun sota Saksan kanssa julistettiin 3.9. 1939. Vaikka media ylisti evakuoinnin sujuvuutta, todellisuudessa asiat eivät sujuneet niin helposti – monien mieleen jäi evakuoinnin ensi viikoista kaaos, epätietoisuus ja toisistaan erotettujen perheenjäsenten epätoivo.   Suurin osa evakuoiduista oli lapsia, joiden vanhemmat eivät matkustaneet näiden mukana. Kasvattiperheet valitsivat junantuomista haluamansa lapset ja saivat vaivoistaan pienen viikkokorvauksen. Moni palasi muutaman viikon kuluttua, kun sotatoimet eivät heti alkaneetkaan, matkustaakseen uudelleen pitkäaikaiseen evakkoon seuraavana kesänä.  Joillekin lapsille tuntemattomiin perheisiin maaseudulle muuttaminen oli jännittävä ja uusia ystäviä tuonut kokemus. Toisia kuitenkin kohdeltiin huonosti, ja monien kaupunkilaislasten oli vaikea tottua maalaiselämään ja sen työntekoon.

Lisäluettavaa:

Tuhoja Lontoossa Blitzin aikaan. (Rhapsody in Books -blogi)

Make do and mend – kansan elämää kotirintamalla

Sota mullisti arjen. Kaasunaamarista tuli käsilaukun veroinen, sodan ensi vuosina aina mukana kulkenut asuste. Koska saksalaisten invaasiota pelättiin –  hyvästä syystä – sodan alusta sen loppuun, sen varalta tehtiin monenlaisia toimenpiteitä. Maihinnousun uhan ollessa suurimmillaan kesällä  1940 käytöstä poistettiin kartat,  tiennimikyltit ja rautatieasemien nimikyltit. Valtiovalta julkaisi kansalaisten seitsemän sääntöä, jotka kiteyttivät sota-ajan ilmapiirin saarivaltiossa:

Seitsemän sääntöä – The Seven Rules

  1. Do not waste food. – Älä heitä ruokaa hukkaan.
  2. Do not talk to strangers. – Älä puhu vieraille.
  3. Keep all information to yourself. – Pidä kaikki informaatio omana tietonasi.
  4. Always listen to government instructions and carry them out. – Kuuntele aina hallinnon ohjeita ja noudata niitä.
  5. Report anything suspicious to the police.- Ilmoita kaikki epäilyttävä poliisille.
  6. Do not spread rumours.- Älä levitä huhuja.
  7. Lock away anything that might help the enemy if we are invaded. – Laita lukkojen taa kaikki mikä saattaisi auttaa vihollista, mikäli maahamme tunkeudutaan.

Vaatteiden kuponkikirja kaupassa irtileikattavine kuponkeineen (Kuva: peopleatwar.org.uk -sivusto)

Sotatila johti nopeasti ruoan ja materiaalien säännöstelyyn armeijan varustamiseksi ja kansalaisten yhdenvertaisen kohtelun takaamiseksi. Spitfire-hävittäjien valmistusta ja korjausta varten kerättiin romumetallia. Koristeelliset rautakaiteetkin katosivat monista taloista valtion hyväksi. Tavaroista kortille joutuivat  mm. paperi, vaatteet ja kankaat sekä pesuaineet ja saippua. Paperipula vaikeutti toisinaan sanomalehtien julkaisua ja käärepapereiden käyttö monissa tuotteissa kiellettiin kokonaan. Heinäkuusta 1942 eteenpäin siviilit saivat hankkia polttoainetta enää vain linja-autojen, maatalouskoneiden ja pelastusajoneuvojen käyttöön. Mustan pörssin kauppa kukoisti kuitenkin niin tavaran kuin elintarvikkeidenkin osalta – ne, joilla oli varaa, saattoivat kovaan hintaan hankkia haluamansa välittäjiltä. Mustan pörssin kaupasta kiinni jääminen tiesi suuria sakkoja tai vankeustuomiota, mutta mm. maanviljelijöitä lisätienesti tuottajina luonnollisesti houkutti.

Rangaistuksia säännöstelyn rikkomisesta. (Kuva: Wikimedia Commons)

 

Vanhojen vaatteiden ja kankaiden purkamista, kierrätystä ja muodistamista harjoitettiin pakon edessä, sillä vuodessa jokainen sai hankkia säännöstelyn puitteissa vain yhden uuden vaatekerran (työvaatteiden suhteen tehtiin niitä tarvitsevien suhteen poikkeuksia). Säännöstely puuttui myös mm. kankaiden ja käytettyjen vaatteiden hintoihin ja nappien määriin. Alusvaatteiden pitsit kiellettiin, jotta materiaali voitaisiin käyttää hyödyllisemmin. Muodikkuudesta ei kuitenkaan haluttu tinkiä. Sitä, että sotatilan olisi annettu vaikuttaa ulkonäköön heikentävästi, pidettiin naisten keskuudessa lähes epäisänmaallisena ja moraalia alentavana. Niinpä moni ylsikin huikeisiin suorituksiin materiaali- ja vaatepulasta huolimatta. Pitkien hiusten ja (usein punajuuren mehulla värjättyjen) punaisten huulten katsottiin korostavan feminiinisyyttä ja lisäävän siten myös miesten sotamoraalia. Muoti muuttui käytännölliseksi ja työtä vastaavaksi, osin uniformuja imitoivaksi. Naiset päätyivät piirtämään paljaisiin sääriinsä silkkisukkien ”saumat” ja amerikkalaisten sotilaiden mukanaan tuomat nailonsukat tekivät sotapojista suosittuja poikaystäväkokelaita. Myös housupuvut yleistyivät. Hiukset pidettiin pituudesta huolimatta käytännöllisesti poissa kasvoilta, ja hattujenkin ensisiajaiseksi käyttötarkoitukseksi tuli erityisesti kampauksen kurissa pitäminen. Kaasunaamareiden ja säännöstelyvihkojen kantamista  varten  tehtiin uusia, suuria käsilaukkuja.  Sodan lähestyessä loppuaan muotia seuraavat  kähersivät hiuksensa voitonkiharoille (victory rolls).

Joukkojen kullanmuru Vera Lynn vuonna 1943 (Kuva: Telegraph)

Elämä jatkui sodasta huolimatta. Brittienkin tunteet nousivat pintaan, kun kuolemasta tuli arkipäivää. Ihmiset haaveilivat, rakastuivat, surivat ja iloitsivat, ja elämän rajallisuuden tajuaminen sai monet tarttumaan hetkeen. Viihdeteollisuus valjastettiin muun Euroopan tavoin tukemaan sotaponnistuksia. Huippuartistit kiersivät viihdyttämässä sotilaita rintamilla ympäri maailmaa. Kotirintamalla tanssiaiset olivat suosittuja ja radiota kuunneltiin aina, kun se oli mahdollista. Koomikko Tommy Handleyn It’s That Man Again -ohjelmaa kuunteli peräti 40% briteistä. Musiikki kosketti myös syvempiä tuntoja. ”Joukkojen Kullanmurun” (Sweetheart of the Force), Vera Lynnin, hitit olivat suuressa suosiossa: 1939 julkaistu We’ll Meet Again nosti hänet kuuluisuuteen, mutta suosiota jatkoivat mm. There’ll Always Be an England sekä White Cliffs of Dover. Myös muut sota-ajan laulut, kuten Flanaganin ja Allenin Run Rabbit Run sekä Afrikassa sotivien joukkojen keskuudessa superhitiksi noussut Lili Marlene, soivat radiossa jatkuvasti.

Elokuvateattereissa näytettiin etenkin opetus- ja tiedotusfilmejä – tiedotusministeriö (the Ministry of Information) olikin perustettu heti sodan alettua koordinoimaan kansalaisten valistusta myös viihteen keinoin. Levinneimpiä filmejä oli saksalaisten vakoojien tunnistamista opettanut Miss Grant Goes to the Door. Filmeissä opetettiin myös säännöstelykirjojen käyttöä.

Katso tämä: Miss Grant Goes to the Door –valistusfilmi 

Miltä näytti sota-ajan talo? BBC:n Turn Back Time –sarjan historioitsija Terry Charman esittelee elämää kaupunkiasunnossa. 

Sota-ajan kultakurkut: Vera Lynn ja muita 1930-40-luvun hittiartisteja Spotifyssa

Lisäluettavaa:

 

Sota-ajan The Few -juliste (Kuva: worldwar2headquarters.com)

Taistelu Britanniasta ja Blitz – pommitusten tuhovoima

Kun Ranska oli miehitetty, Hitler suuntasi heinäkuussa 1940 huomionsa Isoon-Britanniaan. Se oli ainoa läntisen Euroopan maa, joka vielä kykeni aktiivisesti vastustamaan Saksaa. Luftwaffe alkoi pommittaa erityisesti eteläisen Englannin suuria satamakaupunkeja ja RAFin lentokenttiä tarkoituksenaan tuhota Britannian ilmavoimat helpottaakseen saksalaisten joukkojen maihinnousua kanaalin yli. Yli 1000 siviiliä kuoli pommituksissa, joita tehtiin myös päivänvalon aikaan. Suurien tuhojen jälkeen Britannian Kuninkaallisten Ilmavoimien (RAF) Hawker Hurricanet päihittivät lopulta Saksan Luftwaffen Stukat ilmataisteluissa, joita nimitetään yhteisesti Taisteluksi Britanniasta. Lentäjiä, jotka osallistuivat taisteluihin, alettiin kutsua Winston Churchillin kuuluisan, elokuisen puheen mukaan jo sodan aikaan nimellä Harvat (The Few): ”Never in the field of human conflict was so much owed by so many to so few”.  Taistelun käännekohtana pidetään syyskuun puolivälissä voitettua suurta puolustustaistelua.

Anderson -suoja tyypillisessä sijainnissaan takapihalla. (Kuva: BBC)

Ilmatilan valloittamisen osoittauduttua liian vaikeaksi  Saksa siirsi huomionsa RAFin kurittamisesta kaupunkien ankaraan pommittamiseen.  Saksalaisen Blitzkrieg-sodankäyntitavan (suom. salamasota, viittasi uudenlaiseen hyökkäystaktiikkaan) mukaan Blitziksi kutsuttu pommitusten ajanjakso alkoi syyskuussa. Pelkästään syyskuun 1940 aikana Saksa pudotti Lontooseen 5 300 000 kiloa räjähteitä tarkoituksenaan pehmittää britit ennen invaasiota. Myös mm. Coventryn kaupungin pommitukset olivat massiiviset. Pommitukset jatkuivat 76:n peräkkäisen yön ajan.

Kotirintamalla oli varauduttu sotaan jo heti vuonna 1939 rakentamalla ja jakamalla aaltopeltisiä Anderson-suojia pihoille ja puutarhoihin. Köyhät saivat suojan ilmaiseksi. Varsinaisia suuria, tiilisiä väestönsuojia rakennettiin useimpiin kaupunkeihin. Blitzin jatkuvien öisten pommitusten aikaan jotkut päättivät nukkua yönsä vakituisesti väestönsuojissa tai Lontoon metrotunneleissa. Pommisuojissa yhdessä vietetyt yöt, menetykset ja yhdessä koettu pelko saivat ihmiset tuntemaan keskinäistä solidaarisuutta ja puhaltamaan yhteen hiileen. Saksan pommitukset aiheuttivat massiivista tuhoa aineellisesti, mutta saivat britit tuntemaan hajaannuksen sijaan yhteyttä.

Aldwychin maanalaisen asema 8.10.1940. (Kuva: Asisbiz -kuvagalleria)

Blitz kesti kevääseen 1941 eli siihen saakka, kun Hitler joutui suuntaamaan joukkojensa kärjen Neuvostoliiton rintamalle. Saksa pommitti Englantia kuitenkin muinakin sotavuosina ankarasti. Vuonna 1942 Exeter, Canterbury ja York kärsivät tuhoisista pommituksista ja vuosina 1944-45 ammutut  V1- ja V2-ohjukset tappoivat yli 9000 siviiliä.

Lisäluettavaa:

 

Kauppias merkitsee kotirouvan kupongin käytetyksi vuonna 1943 (Kuva: Wikimedia Commons)

Dig for Victory! Ruoan säännöstely ja itse kasvattaminen

Britannia ei ollut erityisen omavarainen ruoantuotannossaan ennen sotaa: vähemmän kuin kolmannes ruoasta tuotettiin itse. Erityisesti sukellusvene- ja pommikonehyökkäyksille alttiiden tuontituotteiden ostoa jouduttiin säännöstelemään miesten, naisten ja lasten kesken.  Ensimmäiset ruoka-aineet – pekoni, voi ja sokeri – joutuivat kortille tammikuussa 1940. Niitä seurasivat liha, tee, keksit, hillo, aamiaismurot, juustot, munat, laardi, maito sekä kuiva- ja säilykehedelmät. Lopulta vuonna 1942 melkein kaikki vihanneksia ja hedelmiä lukuunottamatta oli säännösteltyä. Vihannestenkin valikoimat olivat rajoitetut, eikä tuontihedelmiä, kuten banaaneja tai sitruunoita, saanut lainkaan. Ravintoloissa ja hotelleissa sai 1942 lähtien tarjota korkeintaan kolmen ruokalajin aterioita, joista ainoastaan yksi annos sai sisältää joko kalaa, lihaa tai lintua. Edullisen, kupongittoman aterian saattoi saada ”Brittiläisestä ravintolasta” (”British restaurant”), joita pyörittivät kuntien paikalliset tahot mm. koulujen auloissa. Brittiläiset ravintolat kehittyivät lontoolaisista hätäruokaloista, joiden  tarkoituksena oli ollut ruokkia mm. Blitzin vuoksi kotejaan menettäneitä.

Jokainen rekisteröityi tiettyjen kauppojen asiakkaaksi. Kauppiaat takasivat järjestävänsä asiakkailleen riittävästi ruokaa kuponkeja vastaan. Kuponkivihkoilla sai kaupoista sukupuolen, iän, työn laadun ja koon mukaan määritellyn määrän säännöstelyn alaisia ruoka-aineita tai materiaaleja. Osa tuotteista oli hinnoiteltu pisteinä, joita saattoi säästää myöhempää käyttöä varten isompiin ostoksiin. Liha-annokset mitattiin hinnan mukaan – lihaa sai koko sodan ajan viikossa yhden shillingin verran, mutta shillingillä saatava määrä vaihteli. Virkailija merkitsi ostokorttiin käytetyn annoksen ja merkitsi tarkasti kirjoihin ja kansiin, kuinka paljon kukin oli kupongeillaan ruokaa tai tavaroita hankkinut.

Liha-annos maksoi aina 1 shillingin, mutta sen määrä vaihteli. (Kuva: Daily Mail)

Aivan kaikki ei sentään ollut kortilla. Vihanneksia ja joitakin hedelmiä sai ilman rajoituksia. Riistalihaa sai ostaa ilman kuponkeja, mutta sitä ei ollut aina saatavilla varsinkaan etelässä. Leipomoiden valkoinen leipä vaihtui emäntien puuroisena ja pahanmakuisena pitämään kokojyväleipään eli ”kansallislimppuun” (National Loaf), jota ei saanut valtion määräyksestä myydä asiakkaille ennen kuin päivän vanhana, että se olisi helpompi viipaloida ja sitä ei tekisi mieli syödä yhtä paljon kuin tuoreena. Kalaa ei säännöstelty, mutta sen hinta kohosi korkeaksi sodan edetessä – valtio katsoi, että kalastajien ammatti oli niin vaarallinen, että kalasta sieti pyytää kunnon hintaa. Kun kalaa sattui olemaan saatavilla, fish&chipsiä myyviin paikkoihin oli pitkät jonot, vaikka perunat olivatkin huonolaatuisen rasvan vuoksi ala-arvoisia.

Tutkijat  olivat jo ennen sotaa testanneet yksinkertaisen ja rajoitetun ruokavalion toimivuutta ja todennut sen terveelliseksi ja ruumiilliseen työhön riittäväksi (tutkimustulokset tosin pidettiin salassa sodan loppumiseen asti). Esimerkiksi raskasta ruumiillista työtä tekevä mies saattoi saada viikkoannoksessaan parhaimmillaan 220 grammaa pekonia tai kinkkua, kun kevyttä ruumiillista työtä tekevä nainen sai sitä 110 grammaa – keskivertohenkilön viikottainen pekonimäärä vastasi noin neljää viipaletta.  Juustoa raskasta työtä tekevä sai viikossa 220 grammaa ja kevyttä työtä tekevä 27 grammaa. Poikkeuksen tästä muodostivat kasvissyöjiksi ilmoittautuneet, jotka saivat ylimääräisen 85 gramman viikottaisen juustoannoksen. Kasvissyöjät saivat viikossa myös 2 kananmunaa, kun  muut olivat oikeutettuja yhteen kananmunaan viikossa tai 12 ”kananmunaa” vastaavaksi luokiteltuun kuivattuun munapulveriin kerran kuukaudessa. Kasvissyöjien viikkoannoksia sovitettiin muutenkin niin, että heidän saamansa ruoka-aineet korvasivat lihan energian. Imettävät äidit ja lapset saivat muita suuremman muna- ja maitoannoksen, ja myös invalidit saattoivat saada yhden munan enemmän viikossa. Teetä ja voita tavallinen tallaaja sai viikossa vajaat 60 grammaa, sokeria 115 grammaa.

Sota-ajan juliste (Kuva: anglaisravel.weebly.com)

Sota-ajan olosuhteista ja säännöstelystä huolimatta brittien kansanterveydelle säännöstelyllä oli hyvä vaikutus: vähävaraisten terveys koheni  ylhäältä määrättyjen ruoka-annosten vuoksi ja säännöstelty ruokavalio kannusti ja pakottikin koko kansan syömään terveellisesti.  Sairaiden, raskaana olevien ja pienten lasten kortteihin lisättiin oletuksena mm. kalanmaksaöljy. Nautintoaineet, kuten tupakka ja alkoholi, olivat kalliita ja harvoin saatavilla, vaikkeivät kortilla.

Omavaraisuuteen kannustettiin voimakkaasti.  Kotipuutarhoiden perustamiseen sekä ”sissiviljelyyn” joutomailla innostettiin Dig for victory! –tunnuslauseella. Monia vanhoja kukkapuutarhoita, puutarhuriensa ylpeyksiä, raivattiin kasvimaiksi. Palstat lisääntyivätkin koko maassa peräti lähes 72 prosentilla, joka nosti niiden kokonaismäärän 1,4 miljoonaan. Maaseudulla kasvatettiin ruoaksi kanoja, sikoja ja kaneja.  Ruoan pois heittäminen katsottiin rikokseksi vuodesta 1940 alkaen.

Sota-ajan juliste (Kuva: Daily Mail)

Puuttuvia ruoka-aineita korvattiin toisilla – esimerkiksi  banaaneja himoitessa keitettiin palsternakkoja , muussattiin ne ja maustettiin banaaniesanssilla. Suosittu sota-ajan päivällinen oli myös dripping: sulatettu laardi tai eläinten ruhojen huonommista osista keitetty rasva, johon kastettiin leipäpaloja.

Vaikka suuri osa Britannian kansasta päätti puhaltaa yhteen hiileen maan itsenäisyyden säilyttämiseksi, löytyi joukosta myös oman edun tavoittelijoita ja lintsareita. Mustan pörssin kauppaan sortui herkunhimossaan moni muuten viaton kansalainenkin, mutta  vilpillisemmille luonteille sota-aika tarjosi mainion mahdollisuuden myös vakavampiin keinotteluihin ja huijauksiin.

Lisäluettavaa:

 

Neuleista oli iloa myös maatalon töissä (Kuva: thevintageknittinglady.com)

Doing your bit – naiset työssä

Toinen maailmansota oli  sekä vapaaehtoisen että osoitetun työn aikaa. Kun miehet lähtivät sotaan, Britannia valjasti naiset pyörittämään maan arkea. Jokaisen odotettiin tekevän osansa, ”their bit”, tavalla tai toisella. Neulomisesta tuli kansallinen pakkomielle: ”If you can knit, you can do your bit”, muistutettiin rintamalla tarvittavista sukista, kypärämyssyistä, huiveista ja lapasista – eivätkä vaatteita tarvinneet vain sotilaat. Materiaalipulan vuoksi lanka jouduttiin usein purkamaan vanhoista vaatteista tai villa kehräämään itse.

Ennennäkemätön määrä naisia värväytyi ja värvättiin pitämään isänmaa liikkeessä. Keväästä 1941 lähtien 18-60-vuotiaiden naisten tuli rekisteröityä. Haastattelun jälkeen heille osoitettiin mahdollisia töitä, joista he saivat valita. Lukemattomat naiset työskentelivät mm. maatöissä ja tehtaissa. Miehiä määrättiin työhön jo sodan alusta asti, mutta vuoden 1941 joulukuusta alkaen työmääräyksen sai myös 18-30-vuotias, myöhemmin korkeintaan 43-vuotias naimaton nainen. Työmääräyksen saaneet saivat työstään palkkaa, ja koulutettujen henkilöiden, esim. sairaanhoitajien, oletettiin automaattisesti tekevän koulutuksensa mukaista työtä. Päiväkoteja ja lastenhoitopalveluita sekä joustavia työaikoja järjestettiin perheellisten naisten työssäkäynnin mahdollistamiseksi.

TIlatytöksi houkutteleva juliste (Kuva: womenslandarmy.co.uk)

Maatalouden työvoimaa tarjoavaan Women’s Land Armyyn saattoi aluksi liittyä vapaaehtoisesti, mutta sodan edetessä liittyminen saattoi tapahtua myös työmääräyksellä. Vuonna 1944 Women’s Land Armyssa oli jo 80 000 jäsentä. WLA oli toiminut jo ensimmäisen maailmansodan aikaan ja organisoitui nopeasti uuden sodan koittaessa. Se haki riveihinsä yli 17-vuotiaita nuoria, fyysisesti hyväkuntoisia ja ”riippumattomia” eli käytännössä lapsettomia naisia. Jokainen vannoi valan palvella sodan keston ajan. Vaikka suurin osa Land Girleiksi kutsutuista WLA:n naisista oli maalta kotoisin, yli kolmannes tuli kaupunkiolosuhteista. Maatiloilla työskentelyn lisäksi naisia värvättiin myös polttopuupulan vuoksi Tukki-Jilleiksi (Lumber Jills) puita kaatamaan ja pilkkomaan. Land’s Armyn työ mahdollisti vihannesten, viljan ja polttopuun jatkuvan saatavuuden pula-aikana. Työ oli usein fyysisesti raskasta. Toisinaan maanviljelijät maksoivat työntekijöille huomattavasti vähemmän korvausta kuin laissa oli määrätty.

Moni antoi aikaansa päivätyönsä ohessa myös vapaaehtoistyölle. WVS (Women’s Voluntary Service) hoiti erityisesti evakuoitujen ja haavoittuneiden sotilaiden muonitusta ja majoitusta ympäri maata. Vapaaehtoinen ilmavalvonta ARP (Air Raid Precaution) työllisti rintamalle lähtemättömien miesten lisäksi satojatuhansia naisia jakamaan kaasunaamareita ja pommisuojien materiaaleja, huolehtimaan väestönsuojista ja pimennyksistä (blackout) sekä auttamaan ja pelastamaan ihmisiä pommitusten jälkeen. ARP:n ilmavalvojat kulkivat kaduilla ilmahälytysten aikaan vahtimassa pimennyksen pitämistä.

WAAF:in mainosjuliste (Kuva: Wikimedia Commons)

Vuonna 1943 jo 90% naimattomista ja 80% naineista naisista työskenteli sotaponnistelujen hyväksi. Naiset päätyivät sodan aikana tekemään runsaasti sellaisia töitä, joita ei aiemmin katsottu naisille sopivaksi. 1930-luvulla oletettiin, että jos nuori nainen tekikin työtä, hän jäisi tietenkin kotiin heti avioiduttuaan. Sodan aikana maatalousnaisten ja Tukki-Jillien lisäksi naiset työskentelivät ilmatorjunnassa, rakennustöissä, autotehtaissa ja sotatarvike- ja kemianteollisuudessa – ylipäänsä kaikilla aiemmin hyvin miehisiksi katsotuilla aloilla. Laivasto rekrytoi naisia Royal Navyn alusten huoltajiksi ja Auxiliary Territory Services (ATS) työllisti naisia mm. autonkuljettajiksi ja ilmavalvontaan valonheitinten käyttäjiksi. 1920-luvulta lähtien ilmavoimat olivat myös kouluttaneet naislentäjiä, joskaan ei taistelulentäjiksi. Pilotit kuitenkin kohtasivat sodan aikaan matkustajalentokoneissa samat vaarat kuin sotakoneissakin.

Sota-aika vapautti naiset. Se painoi vanhat sosiaaliset ja moraaliset säännöt taka-alalle – vaaran ollessa jatkuvasti läsnä katsottiin, että normit eivät päteneet sotatilaan.  Nuorille naisille sota saattoi olla samanlainen seikkailu kuin nuorille miehillekin. Myös sukupuolisuhteiden väliset raja-aidat madaltuivat sekä miesten että naisten keskuudessa, vaikka saman sukupuolen väliset suhteet olivat tuomittiinkin edelleen valtakulttuurin silmissä. Myös miesten, mutta erityisesti naisten keskuudessa uusi vapaus ja itsenäisyys sekä työskentely kaukana kotoa saattoivat saada löytämään itsestään uusia puolia tai uskallusta toteuttaa oman identiteetin mukaista elämää.

(Kuva: historia.ro)

Huikeiden mahdollisuuksien, seksuaalisen vapauden ja elämän muuttumisen lisäksi tämä toi tullessaan myös ongelmia. Yhteiskuntaluokkien sekoittuminen järkytti toisinaan kaupunkilaistyttöjä, kun he tutustuivat työssään maaseudun ja työläisolojen karkeaan puheenparteen ja tapoihin. Työolot ja -toverit saattoivat olla hankalia eikä esim. seksuaaliselta ahdistelultakaan vältytty. Vapauden ohella sota-aikana lisääntyivät myös sukupuolitaudit ja aviottomat lapset, sillä jotkut naiset kokivat peräti sääliä haudan partaalla horjuvia yksinäisiä sotilaita kohtaan. Toisaalta myös seksuaalivalistusta tehtiin enemmän kuin koskaan aiemmin, ja ihmiset olivat sodan jälkeen aiempaa valistuneempia.

Lisäluettavaa:

VE-day (Victory in Europe) tiistaina 8.5.1945 – ihmiset kerääntyivät kaduille juhlimaan ja tanssimaan (Kuva: BBC History)

Ohi on – Yhteiskunnan murros

Sota rapautti brittien tiukkoja luokkaeroja, mutta ei poistanut niitä kokonaan. Sekä taisteluissa että kotirintamalla jokaisen työpanos oli tärkeä ja yhteiskuntaluokat työskentelivät rinta rinnan. Luokkaerot eivät kuitenkaan unohtuneet , vaikka sota muuttikin niiden merkitystä.

Sota loppui 8.5.1945. Kaduille keräännyttiin juhlimaan tanssien. Pula-aika ja säännöstely jatkuivat kuitenkin vielä pitkään sodan jälkeen. Ensimmäisenä  vapautui kesällä 1945 bensiini, mutta esim. vaatteiden säännöstely jatkui vuoteen 1949.

Sairaanhoitajat työssään (Kuva: BBC)

Britannia menetti sodassa 303 000 sotilasta ja 60 000 siviiliä. Maailmanvalta-asema oli menetetty ja valtionvelka oli valtava – ilman Marshall-apua sodan seurauksista selviäminen olisi ollut hyvin hidasta. Myös yhteiskunta muuttui merkittävästi: aiemmin palvelijoina toimineet ehtivät sotavuosien aikaan löytää itselleen uusia ammatteja mm. tehdastyön parista, eikä yläluokalla ollut toisaalta enää varaa pitää yhtä suurta palveluskuntaa kuin aikaisemmin. Köyhtyvä yläluokka joutui myymään tiluksiaan ja kartanoitaan. Vaurastunut keskiluokka nousi yläluokan rinnalle vaikutusvallassa ja työläisten kouluttautuminen mahdollisti sosiaalisen nousun.

Sota-ajan vapaamielisyys haihtui nopeasti ja yläluokan kotirouvat palasivat taas salonkeihinsa. Silti perheet, sosiaaliluokasta riippumatta, muuttuivat, sillä kaikki eivät palanneet sodasta ehjin nahoin. Moni oli invalidisoitunut tai järkkynyt mieleltään – tai jäi kokonaan palaamatta. Naisten työpanosta tarvittiin edelleen. Työnteko ei kuitenkaan ollut ihanne, sillä naisten oletettiin sodan päätyttyä ilman muuta luovuttavan työnsä takaisin entisiin ammatteihinsa palaaville miehille. Monille naisille tämä oli järkytys, sillä naisten työpanosta oli sodan aikana ylistetty ja ”miesten töiden” tekeminen menestyksekkäästi nosti monien itsetuntoa. Brittiläinen luokkayhteiskunta piti pintansa,  vaikka sen olosuhteet olivatkin muuttuneet radikaalisti sotaa edeltävästä ajasta. Yksinhuoltajien ja invalidien vaimojen oli kuitenkin saatava perheelle leipää pöytään, joten etenkin alempien yhteiskuntaluokkien naisten työskentely kodin ulkopuolella muuttui sodan jälkeen tavalliseksi, vaikkei suotavaksi. Sota-ajan kokemukset johtivat kuitenkin osaltaan 1960-luvun vaatimuksiin yhdenvertaisuudesta palkkauksen ja työtehtävien suhteen.

Lisäkatsottavaa:

 

Nina Talvela 2015